Pienoinen tunti, suuri apu ja ilon aihe.

Toissapäivänä juoksutin ekaa kertaa kuolaimet suussa ruunaa hammashoitojen jälkeen. Se oli selkeästi parempi jo suustaan, mutta lompsuttaa vielä aina välillä suutaan, muttei yhtä pahasti kuin ennen. Juoksuttaessa otin jokaisen askellajin läpi, kumpaankin suuntaan. Alussa ruuna oli taas hyvin jäykkä, mutta hetken hölkkäiltyä ja ravailtua se vetreentyi. Mentiin vielä lopussa hetki ravia kumpaankin suuntaan kumppareiden avulla, ja sen jälkeen vielä ilman kumppareita, jotta ruuna pääsee venyttämään itseään. Ruunalle tuli hieman jopa hiki liikutuksesta, mikä oli hyvä, sillä en edes muista milloin se olisi viimeksi hionnut liikutuksessa.

Eilen kiipesin sitten Texin selkään, laitoin sille kuolaimet suuhun. Kaverini tuli pitämään meille hieman tunnin tynkää. Olen jo aikaisemminkin todennut, että minulle tosiaan riittää että joku tulee kentän keskelle huutamaan mitä tehdään/antaa jonkun tehtävän, ja sitten sitä pitää ratsastaa. Se antaa jo aivan erilaisen motivaation koko touhuun.
Tämän kerran ratsastus oli eka kunnollinen ratsastus viimeisimmän kahden kuukauden tauon jälkeen, jolloin oikeasti hevonen että ratsastaja joutuivat töihin. Sain myös tuntea, kuinka herkkä Tex oikeasti on, ja että ns oikein ratsastettuna se on pienillä avuilla toimiva. Tärkeää on löytää pehmeä mutta tasainen ohjastuntuma, ja rytmi, niillä pääsee jo ruunan kanssa hyvinkin pitkälle.
Tehtiin tunnilla koko tunti melkeinpä kahdeksikkoa, niin että kahdeksikon keskellä puomien välissä piti suoristaa hevonen ja vaihtaa asetus ja kääntyä sitten sinne toiselle ympyrälle. Eka tämä tuotti meillä jo alussa ongelmaa käynnissä, sillä hevonen ei tuntunut yhtään tajuavan mitä tehdään, ja ratsastajakin taisi olla yhtä ulapalla, mutta pienen neuvomisen jälkeen mentiin jo todella sujuvasti Texin kanssa kahdeksikkoa. Tälläisiä harjoituksia pitäisi tehdä useamminkin, sillä näissä harjoitellaan todella paljon sellaisia asioita jotka ovat meille vaikeita mutta todella hyödyllisiä.  Ruunakin haki pienesti peräänantoon välillä, ja meni nätisti eteen alas-tyylilläkin suurimmaksi osaksi, aina kun ratsastajalla vain oli tasainen ja pehmeä käsi, jolloin ruuna uskalsi tukeutua kuolaimeen, eikä vain pitää päätä taivaissa.

Tunnista jäi todella hyvä fiilis, ja se myös hieman innoitti meitä treenailemaan enemmän, muutakin kuin kävelemällä ilman satulaa maastossa pitkin ohjin.. :D

Kunnon throwback kuva loppuun,
tällöin kun kuva on otettu,
Tex on ollut meillä vasta kaksi viikkoa. :)